Kulttuuriperinnön suojelu

Unescolla on useita kulttuuriperinnön ja -omaisuuden suojeluun liittyviä yleissopimuksia. Tunnetuin on vuoden 1972 yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi. Sen keskeisenä lähtökohtana on säilyttää maailman ainutlaatuinen kulttuuri- ja luonnonperintö tuleville sukupolville. Toinen laajalti tunnettu on vuoden 2003 yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi.

Suomen kansallinen maailmanperintöstrategia linjaa Suomen maailmaperintöpolitiikkaa ja Unescon maailmaperintösopimuksen toteutusta Suomessa vuosina 2015–2025. Strategian mukaan Suomi on vastuullinen maailmanperintövaikuttaja, jonka maailmanperintökohteet toimivat suojelun, ylläpidon ja esittelyn mallina muille. Elinvoimaiset ympäristöt ovat yhteistä maailmanperintöä tuleville sukupolville. Strategiasta julkaistaan erillinen toimeenpanosuunnitelma. Suomessa maailmanperintötoimintaan liittyvistä asioista vastaavat opetus- ja kulttuuriministeriö (kulttuuriperintö) ja ympäristöministeriö (luonnonperintö).

Suomessa on seitsemän maailmanperintökohdetta:

  • Suomenlinna (liitettiin maailmanperintöluetteloon 1991)
  • Vanha Rauma (1991)
  • Petäjäveden vanha kirkko (1994)
  • Verlan puuhiomo ja pahvitehdas (1996)
  • Sammallahdenmäen pronssikautinen röykkiöalue (1999)
  • Struven ketju (2005)
  • Merenkurkun saaristo (2006)

Aineettoman kulttuuriperinnön kansainvälisessä luettelossa on yksi suomalainen kohde: Suomalainen saunaperinne (2020)

Maailmanperintökohteisiin osittain verrattavia kohteita Suomessa ovat myös Unescon Ihminen ja biosfääri –ohjelmaan liittyvät Saaristomeren sekä Pohjois-Karjalan biosfäärialueet sekä Unescon geopuisto-ohjelmaan kuuluvat Rokuan ja Lauhanvuori-Hämeenkankaan geopuistot.